Pimeässä perille
Öinen veneily on helpompaa kuin yleisesti luullaan. Se vaatii käytännön harjoittelua ja sitä kautta syntyvää itseluottamusta. Pimeää ei kannata pelätä, mutta sitä pitää ehdottomasti kunnioittaa. Edes hyvistä navigoinnin elektronisista apuvälineistä ei ole vesillä apua, jos niiden käyttöä ei ole etukäteen harjoiteltu.
Pimeässä veneilyyn liittyy melkoinen joukko näkökohtia, joiden on oltava selkeästi sekä veneen kipparin että myös miehistön tajunnassa jo ennen matkan aloittamista.
Ehdottomasti tärkein yksittäinen tekijä on turvallisuus. Pimeällä liikkuvan venekunnan on kyettävä pitämään huolta itsestään – ja ennen kaikkea varmistettava, ettei veneestä aiheudu minkäänlaista vaaraa muille veneilijöille.
Ihmeellistä kyllä, ei ole lainkaan itsestään selvää, että pimeällä merellä tai järvellä liikkuvalla veneellä on kulkuvalot päällä. Siksi pimeäajokouluttajat tähdentävät jatkuvasti oppilaille, että valoja on käytettävä aina, kun näkyvyys ei ole normaali. Hyvä rutiini on käydä tarkistamassa valojen toimivuus heti, kun ne on sytytetty; hehkulamput eivät kestä ikuisesti.
Varsinkin purjeveneilijät sammuttavat usein kulkuvalot avomerelle päästyään, koska valot kuluttavat akkujen niukkoja sähkövaroja. Jatkossa tilanne helpottuu, kun huomattavasti hehkulamppuja vähemmän virtaa kuluttavat ledit yleistyvät.
Vain valojen avulla muut pimeässä ilman tutkaa veneilevät voivat havaita veneesi ja pystyvät valoista päättelemään, mihin suuntaan se on matkalla. Ammattimerenkulkijat näkevät veneesi tutkalla jo mailien päästä, mutta näköhavainto valoista rauhoittaa kummasti liikkeitäsi tutkan ruudulta jo pitkään seuranneen rahtilaivan miehistöä.
Veneiden yölliset matkat eivät saa milloinkaan häiritä ammattimerenkulkua. Väistöliikkeet pitää aloittaa ajoissa ja myös takaa mahdollisesti saavuttavaa liikennettä on seurattava vilkkailla laivaväylillä koko ajan. Tähystyksen merkitystä pimeällä liikuttaessa ei voi koskaan markkinoida liikaa.
Yhtä tärkeää kuin valojen käyttäminen on niiden tunnistaminen. Kaikkia erilaisten alustyyppien erikoisvalotunnuksia muistaa ulkoa tuskin kukaan, mutta peruskulkuvalot on osattava. Itse asiassa valojen perusteella on hyvin helppoa yhdellä vilkaisulla todeta, onko näköpiirissä oleva laiva tai vene sellainen, jonka liikkeitä pitää jatkossakin tarkoin seurata. Liikkuvien alusten kulkuvalojen tunnistusta pystyy useilla paikkakunnilla harjoittelemaan esimerkiksi rantakalliolla turvallisesti istuskellen.
Suomen rannikolla ja sisävesillä kulkee melkoinen määrä niin sanottuja valaistuja väyliä. Niissä reitin varrelle on sijoitettu runsaasti muun muassa valaistuja linjatauluja, poijuja, viittoja ja loistoja. Parhaimmillaan hyvin valaistulla väylällä veneileminen on jopa helpompaa kuin päivällä liikkuminen, sillä pimeällä kaikki turha ja epäolennainen poistuu näköpiiristä ja jäljelle jäävät vain selkeät valotunnukset. Toisaalta vedessä kelluvia tukkeja tai roskatavaraa on pimeällä lähes mahdotonta havaita.
Paljon pimeillä vesillä liikkuneet veneilijät vakuuttavat, että oikeastaan vain Helsingin edustan ”valoviidakko” on öiseen aikaan veneilyn kannalta hieman haastava. Toisaalta pääkaupunkiseudulla pimeäajokursseja veneilijöille pitävät kouluttajat kertovat, että jo parin tunnin käytännön koulutuksen jälkeen lähes jokainen kurssitettava selviytyy myös Helsingin edustalla turvallisesti paikasta toiseen.
Kaupungin valojen takia Helsingin edusta ei tosin ole todellisuudessa juuri koskaan edes kunnolla pimeä. Toisaalta merimerkkien valojen erottaminen muusta valomassasta vaatii sekin hieman harjaannusta.
Käytännössä riittää, kun tunnistaa veneiden peruskulkuvalojen lisäksi viittojen ja poijujen valot. Tähän on olemassa erittäin hyvä ja selkeä muistisääntö, joka pohjautuu kellotauluun ja ilmansuuntiin. Pohjoisviitan (kello 12) valo vilkkuu koko ajan, itäviitan (kello 3) vilkkuu kolmen sarjoissa, eteläviitan (kello 6) vilkkuu kuudesti, jota seuraa yksi pitkä valo ja länsiviitta (kello 9) vilkkuu yhdeksän sarjoissa.